Beat of America

Guest Blogger: Ulla Alakangas

Puolitoista vuotta sitten sain idean lähteä opiskelemaan New Yorkiin kevääksi 2011. Nyt istun kotona keittiönpöydän ääressä jälleen ja huomaan kuinka nopeaa aika on mennyt. Pitkään kestänyt säästäminen ja haaveilu ovat ohi. New Yorkissa suoritetut kieliopinnot on suoritettu ja jopa Amerikan reissun päättänyt roadtrip Massachusettsiin on takana. Pienimuotoinen kulttuurishokki on ollut käsillä nyt ensi kertaa – vasta kotiin palattuani.

Ensimmäinen viikko kotona kului jetlegin kourissa yöt valvoen ja päivät nuokkuen. Ajatukset suunnatautuivat koko ajan New Yorkiin uusien ystävien ja tutuksi tulleiden paikkojen luo, jotka olivat olleet arkeani tämän taianomaisen kevään. Tuntui, että reissun jälkeen kellun välitilassa kahden epätodellisen elämän välillä. Toisen viikon jälkeen kotona oleminen alkoi tuntua normaalilta, mutta elämä oli silti jotenkin epätodellista ja päämäärätöntä. Mietiskelin, että tämä on kai se suuren unelman toteuttamisen hinta, sillä kun on pitkään odottanut jotain, on sen jälkeen vaikea olla vain.

Yli 3000 ottamaani valokuvaa ovat olleet apunani sopeutumisessa arkeen ja olen elänyt uudelleen ihania hetkiä matkaltani niiden kautta. Tuoreimpana muistissa ovat kokemukset autoreissulta Cambridgeen, joka päätti tämän matkani. Vuokrasimme ystävieni kanssa New Yorkista SUV:n ja suuntasimme tien päälle uljaalla ajokillamme. Matka eteni leppoisissa merkeissä poppista kuunnellen, mutta matkalla pohjoiseen ohitimme myös hurrikaanin pyyhkäisemän alueen Connecticutissa, jossa vastaavaa oli kuulemma tapahtunut edellisen kerran 40 vuotta sitten. Myrsky oli saanut karua jälkeä aikaiseksi pyyhkäistessään mm. tien varrassa olleen motellin lähes maantasalle. Kiitimme onneamme, ettemme olleet olleet väärässä paikassa väärään aikaan, sillä neljä ihmistä oli menettänyt henkensä myrskyssä.

Roadtripillä meillä ei ollut varattuna majoitusta etukäteen eikä kenelläkään matkaseurueestamme ollut mitään erityistä must-nähtävyyttä mielessä Bostonista, joten päätimme jatkaa ajamista suoraan kohti Cambridgea, jossa sijaitsee Harvardin yliopisto.

Pääsimme illan sarastaessa perille ja kävimme toteamassa, että tämä reilun sadantuhanneen asukkaan kaupunki, joka on saanut nimensä englantilaisen yliopistokaupungin mukaan, on valloitavan viehättävä ja erikoinen paikka. Jäädään tänne, oli yhteinen toiveemme. Cambridgen keskustan majapaikkojen hinnat hipoivat pilviä, joten päädyimme varaamaan majapaikan kauempaa keskustasta. Minä sitten rupesin soittamaan varausta ja päädyin johonkin kamalaan valtakunnalliseen puhelinvaihteeseen. Linja oli rätisevä ja emme kuulleet toisiamme kummoisesti puhelun aikana. Päästyämme motellille, siellä oli odottamassa kaksi huonevarausta nimellä Qlla Lalkangas… Respan nainen ei suostunut uskomaan, että Qlla Lalkangas on sama henkilö kuin Ulla Alakangas ja ainoa vaihtoehto oli soittaa uudelleen puhelinkeskukseen. Pitkän selkkauksen jälkeen puhelinpalvelu sai faksattua oikealla nimellä olevat varaukset ja saimme avaimet. Ei aivan yhtä joustavaa kuin Suomessa!

Seuraavana päivänä hengailimme Harvardin kampusalueella ja tutkimme viehättävää Cambridgen kaupunkia kunnes hyppäsimme jälleen jousille ja jatkoimme matkaamme kohti tuntemattomia pikkukyliä. Viimeisillä Starbucks-kahvilan langattoman netin signaaleilla tsekattiin auton takapenkiltä käsin Google mapsista lähinnä merta oleva majapaikka, joka sattui olemaan yhden tähden hotelli kyläpahaisessa nimeltä Lordship. Sinne siis!

Juuri tämä on lempitapani viettää lomaa Amerikassa. Turvallinen, iso auto alla, tankissa bensaa, ei suunnitelmaa eikä aikataulua. Täydellisen rentouttavaa, sillä takuuvarmaa on, että aina löytyy majapaikka ja jokainen päivä on seikkailu erilaisissa maisemissa. Valitettavasti kaiken hauskan täytyy kuitenkin päättyä aikanaan ja niin meidänkin oli palattava lopulta kotiin ja arkeen.

Nyt pari viikkoa elämää kotona ihmeteltyäni olen löytänyt uuden mielenkiintoiselta vaikuttavan työn täältä ja sehän tarkoittaa minulle myös mahdollisuutta alkaa suunnitella uusia kujeita! Näyttää siltä, että seikkailunhaluani ei ole vielä tällä kokemuksella taltutettu ja matkaan on taas päästävä, heti kun seuraavat matkarahat on saatu säästettyä. Välillä mietityttää, että voiko näin elää elämänsä, mutta tiedän että talven tultua muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Onneksi nyt on iki-ihana Suomen kesä ja tämäkin levoton sielu rauhoittuu nauttimaan pikkukaupungin kesäkaduista ja rannoista täysin siemauksin.

Ihanaa kesää ja suuri kiitos kaikille unelmassani mukana eläneille!

Terkuin,
Ulla