Beat of America

Daemen College Delegation Thanks Finland for Productive Visit

Many thanks to the US Embassy! Our delegation from Daemen College, Aloma D. Johnson Fruit Belt Community Charter School, and St. John Baptist Church Fruit Belt Development Corporation (Buffalo, New York) learned so much from our meetings with the Finnish National Board of Education, the Finnish Ministry of Education and Culture, and the Fulbright Center. These meetings laid out a clear context and explanation for the success of the Finnish educational system. We then saw firsthand the implementation of the system at Viikki Teacher Training School (complete with insightful briefings lead by Vice Principal Merja Auvinen and Dr. Heidi Krzywacki, Helsinki University), and Helsinki City College of Culinary Art, Fashion and Beauty (HELPA). A highlight was lunch at HELPA’s student-staffed restaurant, complete with a delicious three course meal and tour lead by Kati Grundström.

The Embassy then linked us with EduClusterFlinland Ltd. (lead by Dr. Tuija Rasinen) in Jyväskylä where we were welcomed at Jyväskylän Lyseo (General Upper Secondary School, IB), the first Finnish speaking upper secondary school, and the University of Jyväskylä Department of Education (the oldest teacher preparation program in Finland). Insightful briefings and possible points for future collaboration were discussed with Dr. Tiina Silander, Director, Dr. Elisa Heimovaara, Dr. Emma Kostiainen, and Dr. Matti Rautiainen. We also benefited from an additional briefing by Dr. Mika Risku from the Institute of Educational Leadership. The trip was flawlessly run, and showed Helsinki and Jyväskylä at their best!

Photo: Daemen College Delegation in front of Jyväskylän Lyseo Upper Secondary School

Everything’s Great!

Guest Blogger: Alexandra Alexis, an American/Finnish Electro-pop artist residing in NYC

If you’ve ever asked an American how they’re doing, you know that the answer will consist of “I’m Great” or “work is keeping me busy.”  Even on a bad day you’ll still get “I’m hanging in there.” You’ll never receive the defeated answer of “life sucks, my cat died, I can’t pay my rent and I don’t know who I am anymore ever since my boyfriend cheated on me.” Americans don’t admit defeat very often, at least not to anyone else except their closest friends; it’s sort of unaccepted in the day to day business world. The funny part is, turn this question around on a Finn and you’ll get an “I’m ok” or “pretty good” on a regular, perfectly great day.

So why is this? Are we Americans just lying to each other, trying to make each other think business is booming and that we’re all making some major power moves, that YOU’RE not. Well the answer is YES. Anyone living in NYC who is let’s say looking for a job will confirm this fact to you. You cannot apply for jobs with the “I’m ok” attitude. In a cut-throat city like NYC where everyone is always looking for a little extra income, you cannot just send out resumes with all your wonderful college experience and expect a flood of offers. You’ve gotta WOW and PIZAZZ! You’ll need a cover letter that breaks down your interest in cooking and how you learned to make a killer curry while backpacking in India and how adopting your dog “Rufus” from your local animal shelter has changed the way you look at life. You’ll also need some amazing references; most people put down their friends, and then give them a script of what to say. Hey you’re going to be competing with Ivy League graduates, who speak three languages fluently and four if you count conversational Italian.

Alexandra Alexis in NY

There is also another flip side to all of this enlightened non-sense. Americans are promoters of positive energy; they (as well as myself) believe that thinking positive will get you more positive results. This includes possibly saying “I’m great” to tons of business colleagues, acquaintances and hey why not the homeless man at the corner; because maybe saying it enough out loud creates something different, an anomaly in the pattern, just maybe when we promote our business and talk about its wild success, the person we’re talking to will actually throw us a bone and say “hey let’s have lunch next week,” or a meeting, or maybe they’ll ask for your card. I cannot tell you how MANY times a week this happens to me. People, in NYC especially will buy into anything as long as it’s packaged nicely and the pitch sounds good. They are open for giving things a try with anyone that seems like they’ve got their stuff together and good things going on. Positivity most definitely presents opportunity.

In Finland this positive thinking in my experience has had mixed reviews. Some see me as a driven go-getter with a zest for life, someone who doesn’t take no for an answer. Others see me as a subtle annoyance who doesn’t know when to quit, or when TO take no for an answer. Hey blame my American childhood upbringing. I remember I was 5 years old and had to do a school presentation about what I wanted to be when I grew up, as if a 5 year old could even fathom a career outside of princesses and ponies. Well in all my confidence I got up in front of the class and announced that I wanted to be Miss America. Nobody laughed, everyone listened intently even though to my unknowing, being Miss America wasn’t a real job. After the presentation my teacher pulled me aside and said “Alexandra you can certainly be Miss America, just know that it only lasts a year and then you have to do something else.” She left me with these encouraging after-thoughts, never telling me that I couldn’t do it or that it was unrealistic. Cool, I thought, I’ll be Miss America and then I’ll be a Pop Star. Well, I never made it to Miss America, but if I would have wanted to I’m sure the “I’m great” attitude would have gotten me there.

In Finland even small talk can be seen as insincere or shallow, so grinning from ear to ear and announcing to the world that “I’m freaking fantastic” has been something I’ve drastically cut down on. I tend to “under-dress” to meetings, smile less, speak slower and keep my body language to a minimum. Finns however have this air of authenticity something you don’t come across everyday in NYC. You’ll never have to second guess details regarding deals in Finland, when something is promised, their word is golden, and believe you me they will come through on their word.

So which way is the right way? I think it’s a balancing act. You need to act accordingly depending on the culture you’re dealing with. You need to always be mindful and respectful and sensitive to the fact that “the American way” might not always be the ONLY way. Hey after all I have nothing against doing business in a sauna and bonding with potential co-workers over a drink or drinks, which is commonly done in Finland. I’ll leave you with something that a bitter and painfully negative man in the music business in Finland once expressed to me. He said “I don’t get New Yorkers, they always smile, they always say they’re great, and that life is SOO great, why do they say that?”

I answered “Because it IS.”  Stay tuned for more.

Alexandra Alexis, an American/Finnish Electro-pop artist residing in NYC

Breaks for Better Business: How to make it both in NYC and in Helsinki

Guest Blogger: Alexandra Alexis, an American/Finnish Electro-pop artist residing in NYC

Everyone knows the famous line in the song New York New York, “If I can make it there, I’ll make it anywhere.” This line rings true to me, but funnily enough it rings true to me in Finland. In this series of mini-posts I’ll study the experiences that I have learned as a multi-cultural recording artist; these are the musings of an American-Finn!

Alexandra Alexis in NY

Before I start elaborating on the arbitrary trails that have led me to this point in my life, I want to start from the beginning. I’m a true American/Finn split right down the center. I spent most of my early childhood and teen years learning about life’s hardships and how to solve and overcome problems in NYC and then spent my early adult years in Finland re-learning how to solve and overcome problems. There was something that struck me as very peculiar upon moving to Finland. Although I was in the same industry, I had sort of experienced early success in NYC wearing kid gloves.  People wanted to hear my ideas, they took my excitement for my work as sheer passion and drive; they understood my vision and they wanted to be a part of it. Then upon moving to Finland, after the summer haze had worn off and winter struck big so did the reality check of succeeding in Finland which at the time felt like a foreign country. I spoke the language but I didn’t comprehend the business etiquette. It was the land of Nokia, but I couldn’t get people on the phone, let alone call them after 6pm or sometimes even 4pm. I made a lot of mistakes because everything was new to me. The American business rules did not apply in Finland.

I finally got the hang of things.  If you want to be in the game, you have to play by the rules right. The thing that set Finland’s business behavior apart from the ones I experienced in NYC was simply the fact that people had a life outside of work; they had plans or they had a family. They wanted to work hard but once that Friday clock struck 4pm, it was time to take a break and go reap the benefits of their hard work through the week. I didn’t understand this at first for quite some time. In America we LIVE for our work, we do everything that it takes, we don’t STOP working because we have a dinner or a personal engagement and we certainly never leave work at 4 pm. Don’t get me wrong, Finns are extremely hard working but that urgent, coffee chugging, heart attack inducing, ring the alarm before you miss your chance sense of “seizing every single opportunity every single time” was replaced with, focus, precision and well thought out decision making when it came to doing business. This type of healthy structure was eye-opening. Could it be that in NYC we had overlooked the great stability that taking-breaks gives? I know from personal songwriting experiences that when I hit a wall of writer’s block, I do not keep sitting at my desk hitting the same wall; I go for a walk, I go get some coffee and I go soak up the wonderful city of New York. Then I come back with less stress, more focus and a better understanding of the project in front of me.

Sometimes in Finland, I still cringe when I can’t call people after 4pm, I still hate waiting around for people to answer emails in a week instead of the American ASAP and I still run into cultural differences when doing business, but now I apply the lessons learned, and try my best to merge the business cultures of MY two cultures. Finns may have a different take on things, but brilliance can be achieved with time, patience and drive, this is one of the biggest lessons I’ve learned in Finland.  Stay tuned for more next week!

Alexandra Alexis, an American/Finnish Electro-pop artist residing in NYC

Hevoskansan historia – Comanchien ekspansio 1700-luvulla

Comanchet ovat yksi merkittävimpiä pohjoisamerikkalaisia alkuperäiskansoja, mutta he ovat jääneet melko vähälle huomiolle aina viimeaikoihin saakka. Pekka Hämäläisen väitöskirjaan perustuva teos ”Comanche Empire” (2008) osaltaan poistaa tätä puutetta.

Comanche-historian ensimmäinen vuosisata, eli 1700-luku, on sekä dramaattinen että poikkeuksellinen osa siirtomaa-ajan Amerikan historiaa. Comanchet lisäsivät alueitaan ja vaikutusvaltaansa samaan aikaan kun Espanja, Ranska ja Englanti kävivät taistelua Pohjois-Amerikasta.

Varhaisvaiheet

Comanche-historia alkaa 1706, kun Taos-pueblon asukkaat lähettivät espanjalaiselle kuvernöörille Santa Fehen kirjeen, jossa pyydettiin apua ute-heimon ja heidän uusien liittolaistensa (comanchien) uhkaavaa hyökkäystä vastaan. Hyökkäystä ei sillä kertaa nähty, mutta comancheista tuli espanjalaisille siirtomaaisännille pysyvä ongelma.

Ennen historiallisen ajan alkua comanchet, tai oikeammin heidän edeltäjänsä, olivat eläneet preeria-vyöhykkeellä jo noin 200 vuotta. Comanchet olivat osa 1500-luvulla alkanutta shoshone-kansojen muuttoliikettä tasangoille. Jo tässä vaiheessa comanchet olivat todennäköisesti jakautuneet kolmeen ryhmään, jotka myöhemmin tunnettiin nimillä yamparikat (juurtensyöjät), kotsotekat (biisoninsyöjät) ja jupet (metsäihmiset).

Kääntyessään lopulta etelään comanchet saivat kaivatun liittolaisen kielisukulaisistaan uteista, jotka olivat jo 1600-luvun lopulla tottuneita ratsastajia. Uuteen-Meksikoon tehdyillä sotaretkillä utet olivat myös saaneet saaliiksi espanjalaisten metalliaseita, joista riitti annettavaa comancheillekin. Comanchien ”koirapäivät” olivat ohi. Heidän tavoitteensa oli siitä eteenpäin selkeä; hevosten ja metalliaseiden kokoaminen ja alueiden valtaaminen eteläisiltä tasangoilta.

Arkansas-joen laakso

Comanchet eivät olleet ainoa menestyvä intiaanikansa eteläisillä tasangoilla 1700-luvun alussa. Apachet olivat ryhmä alueitaan laajentavia heimoja, jotka olivat orjakaupalla hankkineet hyvän varaston metalliaseita espanjalaisilta. Apachet liikkuivat ratsain biisonijahdissa, mutta he viljelivät myös maata mm. Arkansas-joen kylissä, joista suurimman espanjalaiset tunsivat nimellä El Cuartelejo.

Comanche- ja ute-hyökkäykset olivat tuhoisia apacheille, jotka voitiin aina tavoittaa viljelykylistään. El Cuartelejo tuhoutui 1719 ja vuonna 1724 apachien valta tasangoilla romahti yhdeksän päivän mittaisessa El Gran Sierra del Fierron taistelussa. Kyseessä oli varmaankin suurin tunnettu intiaanien välinen yhteenotto tasangoilla.

Raskaita tappioita kärsivät varmasti comanchetkin, mikä näkyi pitkään hyvin jyrkkänä asenteena apacheja kohtaan. Comanchet hyökkäsivät arvelematta lähetysasemille ja pieniin reservaatteihin, joissa kutistuneet apache-ryhmät yrittivät elää espanjalaisten suojeluksessa ja alaisuudessa. Näissä yhteyksissä comanchet eivät piitanneet myöskään espanjalaisten kanssa tekemistään rauhansopimuksista.

Arkansas-joen laakson valtaus oli tärkeä monessakin mielessä. Comanchien pahin kilpailija poistui, jokilaakso oli hyvä hevoslaumojen talvilaidun ja se oli jo vanhastaan tärkeä kauppareitti itään, mistä saatiin teollisuustuotteita ja tuliaseita.

Espanjan tappio

Lounais-Amerikka oli Kaliforniasta Texasiin Espanjan imperiumin rajaseutua, minkä tarkoitus oli toimittaa tuotteita ja työvoimaa etelämmäksi suuriin kaupunkeihin ja kaivosalueille. Espanja ei kyennyt asuttamaan näitä alueita, mutta lähetysasemien ja sotilastukikohtien avulla pyrittiin luomaan kruunusta ja katolisuudesta identiteettinsä saava sekarotuinen väestö. Tämä strategia toimi hyvin suurimmassa osassa espanjalaista Amerikkaa, mutta ei siellä, missä ratsastavat soturiheimot operoivat.

Comanchien taktiikka espanjalaisten ja näiden pueblo-liittolaisten suhteen oli käyttää sekä kovia että pehmeitä menetelmiä samanaikaisesti. Comanchet kävivät kauppaa kun se oli edullista, määräten itse hinnat. He loivat keinotekoisesti markkinoita esim. biisonituotteilleen tuhoamalla vastustajiensa peltoja ja karjaa. Hevosia vallattiin ja myytiin pohjoisemmille heimoille ja myös eurooppalaisille itään.

Hevosten jatkuva menettäminen piti espanjalaiset sotilaallisesti heikkoina. Lukuisista intiaaniliittolaisistaan huolimatta espanjalaiset kykenivät suhteellisen harvoin tunkeutumaan suurella joukolla comanche-maahan. Keskimäärin vain kaksi comanche-kylää vuosikymmenessä tuhoutui näissä hyökkäyksissä.

Ensimmäinen eurooppalaisten ja comanchien välinen rauhansopimus tehtiin 1752. Espanja tunnusti comanchet itsenäiseksi kansakunnaksi ja myöhemmin myös Meksiko, Texasin tasavalta ja USA seurasivat tätä esimerkkiä. Kuitenkin vasta vuoden 1786 rauha stabiloi tilanteen comanchien ja Uuden-Meksikon espanjalaisten välillä. Samalla Uusi-Meksiko alkoi yhä selvemmin erkaantua Espanjasta ja muodostua Comancherian satelliitiksi. Yhdysvaltalaisten kauppiaiden tulo 1790-luvulla vierotti comanchet lopullisesti Espanjasta.

Simo Hankaniemi

Taistelu jonka USA on tahtonut unohtaa

Amerikan Yhdysvallat on toistasataa vuotta ollut maailman johtava sotilasvalta ja hyvän aikaa viime vuosikymmenet myös ns. maailmanpoliisi, joka käy tarvittaessa pistämään ruotuun liian röyhkeiksi äityneitä itsevaltiaita ja terroristeja. Suurelta osin sen väliintulosta johtuen molemmat maailmansodat päättyivät lopulta demokraattisten voimien voittoon. Omalla kamarallaan se ei ole juuri koskaan ollut todella vakavasti sotilaallisesti uhattuna. Pearl Harbour 1941 ja WTC 2001 olivatkin tästä johtuen shokkivaikutukseltaan enemmän psykologisia kuin sotilaallis-poliittisesti katastrofaalisia. Kaikilla mittareilla USA:n koko kapasiteettiin suhteutettuna em. iskut olivat marginaalisia. Se käy ilmi siitä miten nopesti tämä supervalta kykeni vastaiskuun musertavalla voimalla.

Omalla kamarallaan USA sai sen sijaan käydä ankaraa kamppailua elintilasta maan alkuperäisväestön eli intiaanien kanssa. Jolleivät valkoisten tuomat taudit ja heimojen keskinäiset erimielisyydet olisi olennaisesti heikentäneet heidän voimiaan taistella maidensa puolesta, olisi ollut historiallisesti täysin mahdollista, että Amerikassa olisi nykyisin itsenäisiä intiaanivaltioita. Näin siksi, että nekin heikentyneet heimoryhmät jotka vastustivat asein euro-amerikkalaista invaasiota, onnistuivat erittäin tehokkaasti viivyttämään ja torjumaankin tätä kehityskulkua. On ironista, mutta supervallan kiilloitetussa julkikuvassa ymmärrettävää, että tämän kamppailun ehkäpä dramaattisimmat käänteet ovat saaneet jäädä yleisessä historiankirjoituksessa taka-alalle, jopa tarkoituksellisesti unohdettuina. Yksi syy siihen lienee se, että ne tapahtuivat Amerikan luultavasti ihaillumman, miltei puolijumalaksi korotetun sankarin ja presidentin, George Washingtonin, aikana. Tämä kansakunnan perustaja kohtasi aivan virkakautensa alussa jotakuinkin saman kuin keisari Augustus liki 1800 vuotta aikaisemmin, kun hän sai tietää Varuksen legioonien täystuhosta Teutoburgin metsässä. Tai suomalaisittain läheisemmän esimerkin kautta: kun Stalin sai tietää Raatteen tien taistelujen tappioista puna-armeijalle. Niin, intiaanit olivat voittajina suurimmassa taistelussaan koskaan, taistelussa, jonka ansaitsisi rinnastaa Cannaeen, Isandlwanaan tai Agincourtiin. Tässä taistelussa amerikkalaiset sotajoukot kärsivät kaikkien aikojen suurimman ja häpeällisimmän tappionsa aikaan ja paikkaan suhteutettuna. Oletteko tietoisia siitä? Tuskinpa, sillä siitä ei juuri löydy mainitoja historiankirjoissa.

Aamupäivällä neljäntenä marraskuuta vuonna 1791 Wabash-joen yläjuoksulla, ohuen ensilumen peittämässä metsämaastossa nykyisen Ohion osavaltion luoteisosassa, käytiin neljä tuntia kestänyt taistelu Ohionmaan intiaanisoturien ja amerikkalaisten sotilaiden välillä. Kuvavaa tämän taistelun historiallisessa tiedottamisessa on myöskin se, ettei sillä ole edes virallista nimeä. Tavallisesti sitä onkin kutsuttu joko St. Clairin tappioksi (armeijakomentajan, kenraali Arthur St. Clairin mukaan) tai Wabash-joen taisteluksi. Yhtä merkillepantavaa on tappiolukujen ja jopa kokonaisvahvuuksien huomattava epämääräisyys. Alussa kohtapikaa laadittu virallinen raportti kaatuneiden ja haavoittuneiden määrästä (yht. n. 900) on jo yksistään ollut musertava, mihin oli mukaan laskettava massiiviset kalustomenetykset. Lukuisat tekijät ovat kuitenkin puoltamassa vielä paljon suurempiakin tappioita. Uusimmat tutkimukset ja taistelupaikalla vastikään tehdyt arkeologiset kaivaukset (Ball State Universityn ja Ohio Historical Societyn ohjauksessa), saattavat nostaa taistelussa välittömästi kaatuneiden, vangittuina surmattujen ja myöhemmin haavoihinsa menehtyneiden määrän jopa 1200 – 1400:aan. Hengissä säilyneiden ja lievemmin haavoittuneiden lukumäärä olisi silloin 600 – 800. Taisteluastelemia tarkasteltaessa käy lisäksi ilmi, että intiaanien sotavoimat olivat miesmäärältään selvästi valkoisia vähäisemmät: 1200 – 1400 soturia. Intiaanien kaatuneiden ja haavoittuneiden määrä lienee ollut n. 200. Lisäksi amerikkalaiset olivat linnoittautuneina hyviin puolustusasemiin, eikä intiaanien hyökkäys tapahtunut yllätyksenä. Toisin sanoen, useimmat tekijät olisivat taistelun lopputulosta ennustettaessa osoittaneet amerikkalaisille loistavaa torjuntavoittoa, mutta toisin kävi. Miksi?
Useimmat historioitsijat tietävät oikean vastauksen, mutta jonka virallinen tunnustaminen on yhä amerikkalaisille hyvin nöyryyttävää ja tuskallista. Nimittäin täyden kunnian myöntäminen vastustajalle. Taistelun taktinen johto ja toteutus tapahtuivat erittäin nerokkaasti ja kurinalaisesti intiaaneilta aivan alusta sen päätökseen saakka. Amerikkalaiset puolestaan sortuivat sodankäynnin klassiseen kardinaalivirheeseen: vastapuolen aliarviointiin.

Tämä taistelu käytiin paikalla, jonne pian sen jälkeen rakennettiin Fort Recoveryn linnoitus ja sittemmin saman-niminen pikkukaupunki. Pikkukaupunkina tai oikeastaan vain isona kylänä (n. 1500 asukasta) se on pysytellyt nykypäivään saakka, mikä osaltaan myös viestii tapahtumapaikan historiallisesta painolastista. Arkeologisesti tämä seikka on kiitollista, sillä se on jättänyt ison osan taistelutantereesta lähes luonnontilaan, lukuun ottamatta Fort Recoveryn keskustaa jonka sijoilla olivat amerikkalaisten asemat. Kaivaukset, joita on suoritettu vuonna 2011, ovat mm. osoittaneet, että taistelualue on ollut isompi kuin on arveltu, vanhan linnoituksen paikka on saatu varmennettua ja sotilasleirin ryhmittyminen samaten. Taistelusta on juuri ilmestynyt myös etevä, kuvitettu kirja John F. Winklerin Wabash 1791 Ospreyn julkaisemassa militaria-sarjassa. Olen kahdesti vieraillut Fort Recoveryssä sekä sen museossa, joka on niin ikään juuri uudistettu vastaamaan korjattua kuvaa tästä taistelusta. Siitä ei olla toistaiseksi kirjoitettu ainuttakaan mittavaa yleisesitystä ja tutkimusta. Sellaisen kirjoittaminen on haaveeni ja tavoitteeni, mistä em. amerikkalaiset osapuolet ovat jo tietoisia ja johon he ovat halukkaita antamaan myös tukensa. Kirjan nimeksi tullee The Battle Which America Has Forgotten.

Juha Hiltunen

Valkoisen miehen sivistystä oppimassa – Koulutus lakotojen keskuudessa 1868–1889

Vuonna 1868 solmittiin Fort Laramien rauhansopimus, jonka mukaisesti lakotoille määrättiin tarkoin rajattu asuinalue The Great Sioux Reservation, ”suuri sioux-reservaatti”. Rauhansopimukseen sisältyi myös keskeisenä osana intiaanien sivistäminen: heidät piti saattaa euroamerikkalaisen kulttuurin helmaan ja osaksi yhdysvaltalaisen yhteiskunnan taloudellista ja sosiaalista rakennetta. Erityisesti korostettiin koulutuksen merkitystä, koska se oli ajan käsityksen mukaan todellinen portti sivistykseen.

Vuoden 1878 syksyllä seitsemän lakota-heimoa olivat lopullisesti asettuneet alueilleen suuressa sioux-reservaatissa. 1880-luvun lopulle tultaessa suurin osa näistä oli siirtynyt asemilta läheisten jokien ja purojen varsille ja laaksoihin. Intiaaniasiamiehet olivat vuosittain valittaneet, että lakotat eivät osanneet eivätkä halunneet tehdä työtä. Siitä huolimatta kaksi kolmasosaa lakotoista oli ”hylännyt” tipin ja rakennuttanut itselleen hirsimökkejä ja aloittanut jonkinasteisen maanviljelyn ja karjanhoidon. Nekin lakotat, jotka viljelivät pieniä puutarhaviljelmiään, olivat kuitenkin täysin riippuvaisia hallituksen rauhansopimuksiin perustuvista vuotuiskorvauksista.

Vuoden 1868 rauhansopimuksen mukaisesti Yhdysvallat oli sitoutunut rakentamaan yhden koulun jokaista kolmeakymmentä lasta kohden ja palkkaamaan opettajan. Kolme vuosikymmentä myöhemmin lakotojen keskuudessa eri asemilla oli yhteensä 47 koulua, joissa oli yhteensä 1 846 opetuspaikka. Tämä vastasi noin kolmannesta rauhansopimuksen artikloihin kirjatuista koulutuspaikoista. Päiväkouluja, joista pääosa sijaitsi intiaaniasutuksilla, oli yhteensä 36. Kolmella asemalla oli lisäksi 11 sisäoppilaitosta.

Intiaaniasutuksilla sijaitsevat koulut olivat pääosin yksiluokkaisia, ja ne olivat lähinnä ”kopioita” valkoisten kouluista. Opetussuunnitelman rungon muodostivat lukeminen, kirjoittaminen ja matematiikka. Historia, maantieto, kemia, biologia yms. olivat toissijaisessa asemassa. Oletettiin, että ainut tapa sivistää intiaanit oli opettaa heille samat asiat kuin valkoisille koululaisille.

Oppilaita opetettiin pääasiassa yhdysluokissa. Koulupäivän pituus oli 4–5 tuntia aamulla yhdeksästä tai kymmenestä kello kahteen iltapäivällä. Opetusjaksot vaihtelivat riippuen siitä, montako eri vuosiluokkaa oli samassa luokkahuoneessa. Keskeisimmät opetusmenetelmät olivat ulkoa oppiminen, toistaminen ja ankara kuri. Pienelle kivestä tehdyille mustille tauluille, ”kriffelitauluille”, (slate) oppilaat tekivät harjoituksensa siihen tarkoitetuilla ”kynillä”. Lasten tuli lisäksi opetella ulkoa virsiä, rukouksia ja erilaisia Raamatun tekstejä, joita he todennäköisesti eivät edes ymmärtäneet. Lisäksi oppilaita velvoitettiin osallistumaan pyhäkouluun tai vastaavaan opetukseen. Teoreettisten aineiden ohella päiväkouluissa oli myös käytännöllisiä aineita. Pojille opetettiin mm. puutarhanhoitoa ja maanviljelyä, karjanhoitoa, puunkaatoa ja -pilkkomista, aidantekoa, talonrakentamista, jne. Tytöille puolestaan opetettiin ompelemista, vaateiden tekoa, keittämistä, leipomista, pyykinpesua ja silittämistä.

Osa ”leirikouluista” (campschools) sijaitsi avoimella paikalla ja niin korkealla, että niissä ei ollut vettä eikä suojaavia puita. Lisäksi vain muutamassa koulussa oli oma kaivo. Yleensä tarvittava vesi haettiin läheisestä purosta tai lähteestä. Lisäksi koulut olivat aivan liian pieniä, jotta niissä olisi ollut omia tiloja kädentaitoaineille. Oletettavaa onkin, että melkoinen osa käytännöllisten aineiden opetuksesta tapahtui kouluja lähellä olevilla intiaanien ”tiloilla”. Lisäksi lapset työskentelivät kotonaan pienillä puutarhatilkuilla tai osallistuivat karjanhoitoon ja kuljetuksiin.

Asemien koulurakennuksista osa oli huonossa kunnossa. Myös niiden ylläpitämisessä oli jatkuvia vaikeuksia. Varsinaiseen koulutoimintaan rakennukset olivat suurelta osin liian pieniä, eikä niissä ollut tiloja käytännöllisten aineiden tunteja varten. Lisäksi ne olivat epämukavia ja rakenteeltaan heikkoja. Useimmista niistä puuttuivat kokonaan välikatot, niiden katot vuotivat ja ilmavaihto oli huono. Kovalla tuulella ja erityisesti talvikuukausina ne olivat kylmiä, jopa niin kylmiä, että ne olivat joskus suljettava kylmimmiksi ajoiksi. 1880-luvun lopulla suurin osa päiväkouluista oli korjauksen tarpeessa, muutama näistä arvion mukaan kestäisi enää jonkin vuoden. Lisäksi koulujen kaluste- ja varustelutaso oli puutteellinen ja erilaisista koulutarvikkeista oli pulaa. Suuri ongelma koulujen toimivuudessa oli oppilaspula ja epäsäännöllinen koulunkäynti. Erityisesti talvisaikaan kouluihin oli vaikeata saada oppilaita.

Vaikka koulujen määrä lakotojen keskuudessa nousi 1880-luvun aikana melkein nelinkertaiseksi verrattuna edellisen vuosikymmenen loppuun, hallitus ei kasvaneista koulutusmäärärahoista huolimatta ollut pystynyt täyttämään vuoden 1868 Fort Laramien rauhansopimuksen sitoumuksia. Vuonna 1889 lakotojen keskuudessa oli 4 463 kouluikäistä lasta, joista ehkä vain kolmannes osallistui koulutyöhön, ja silloinkin melko epäsäännöllisesti.

Rainer Smedman

Englanninkielen opettajien verkkokurssiin osallistunut Leena Semi Joensuun normaalikoulusta kertoo kokemuksistaan

Englanninkielen opettajien verkkokurssiin osallistunut Leena Semi Joensuun normaalikoulusta kertoo kokemuksistaan. – ”I have learned a lot in the past ten weeks, even more than I thought possible.”

Kesällä 2010 kuulin Yhdysvaltain Suomen lähetystöstä mahdollisuudesta osallistua kansainväliselle englannin kielen opettajien verkkokurssille. Siinä vaiheessa ei ollut vielä tietoa oman kurssini tarkasta ajankohdasta tai teemasta, mutta kaikki tarjolla olevat pedagogiikkaan liittyvät aiheet vaikuttivat mielenkiintoisilta.

Saman vuoden alkusyksystä ajankohdaksi tarkentui tammi-maaliskuu 2011 ja aiheeksi tieto- ja viestintätekniikan käyttö englannin kielen opetuksessa (Building Teaching Skills Through The Interactive Web). Kurssilla oli noin parikymmentä osanottajaa eri puolilta maailmaa esimerkiksi Meksikosta, Sri Lankasta ja Jemenistä. Joukossa oli yleissivistävän koulun opettajia, yliopisto-opettajia ja opetusministeriöiden edustajia, joita kaikkia yhdisti halu edistää englannin kielen oppimista omassa maassaan.

Kurssia hallinnoi Oregonin yliopiston American English Institute, josta meillä oli oma vastuuopettajamme. Kurssi oli todella antoisa, mutta myös työläs: etukäteen arvioitu 8-10 tunnin työ viikossa ei ollut yhtään liioiteltua. Joka viikko saimme noin 4-5 tehtävää, jotka piti tehdä määräaikaan mennessä. Tehtäviin kuului keskustelufoorumitehtäviä, opitun soveltamista sekä oppimispäiväkirjan pitämistä blogimuodossa. Kaikki kurssin tehtävät olivat kirjallisia. Amerikkalaiseen tapaan kurssiin kuului jokaisen tehtävän arviointi, mikä tietysti kannusti osallistujia yrittämään parhaansa.

Alla oleva linkki on omaan kurssiblogiini, josta voi lukea yksityiskohtaisempaa tietoa kurssin sisällöstä:
http://reflections-on-teaching-leena.blogspot.com

Suosittelen kansainvälistä verkkokurssia lämpimästi kaikille opetusalan ammattilaisille, joilla on aikaa sekä energiaa ja jotka haluavat kehittää itseään. Oma kurssini oli ehdottomasti vaivan arvoinen: sain uusia ideoita ja pääsin toteuttamaan niitä käytännössä.

Suurkiitos Yhdysvaltain Suomen lähetystölle mahdollisuudesta osallistua kurssille. Erityisesti haluan kiittää lähetystössä Mirka McIntirea, joka on aina ollut avulias ja kannustava. Hänen puoleensa on ollut helppo kääntyä.

Leenalta voi kysyä ohjelmasta sähköpostitse: leena.semi@uef.fi

Egokeskeisyydestä ekokeskeisyyteen – intiaanikirjallisuuden ydintä etsimässä

Intiaanikirjallisuus on tätä nykyä ilmiönä laaja ja monisyinen, ja sen kirjailijakaartia voidaan luonnehtia hyvin moninaiseksi ja monikulttuuriseksi. Yksi tunnetuimpia Pohjois-Amerikan intiaanikirjallisuuden edustajia on sukujuuriltaan sekä saksalainen että ojibwe Louise Erdrich (s. 1954), jonka teoksia on luettu ympäri maailmaa jo useamman vuosikymmenen ajan ja joka edelleen julkaisee aktiivisesti paitsi omia teoksiaan myös Birchbark Books -kustantamonsa kautta alkuperäiskielellä kirjoittavien ojibwe-kirjailijoiden teoksia. Vaikka intiaanikirjailijat kirjoittavat pitkälti englanniksi, intiaanikirjallisuutta on mahdollista lukea yhä enemmän myös alkuperäiskielillä. Birchbark Booksin valikoimissa on myös multimediaa hyödyntäviä ohjelmia kielen opettamiseksi nuorille, mikä osaltaan kertoo kulttuuriperinteen aktiivisesta siirrosta tuleville sukupolville.

Kysymys siitä, kellä on oikeus tarinaan, ei ole kuitenkaan aivan yksiselitteinen vaan paljon polemiikkia herättänyt teema. Intiaanikirjallisuutta/intiaanikirjallisuudesta kirjoittavat näet hyvin monenlaisen kulttuuriperimän omaavat henkilöt – kirjailijoiden joukossa on niin eri heimojen edustajia, monen kulttuurin jälkeläisiä kuin länsimaisia tutkijoitakin tai muuten intiaaneista kiinnostuneita. Millainen verenperintö oikeuttaa tähän vai riittääkö, että kirjailija itse mieltää itsensä intiaaniksi tai esimerkiksi tutkija kokee, että hänellä voi olla, perimästään riippumatta, jotain uutta sanottavaa intiaanitutkimuksen kentällä? Tyhjentäviä vastauksia näihin pohdintoihin tuskin löytyy.

Rocky Mountains, Cherokee Pass: Drawing shows a dirt trail among pine trees leading toward a heavily forested pass between snow-capped mountains.

Yksi näkemys tai kannanotto tähän kysymykseen voi olla monen natiivikirjailijan, kuten esimerkiksi Louis Owensin (choctaw, cherokee, osin irlantilaista sukujuurta), painottama globaali kehitys ”egokeskeisyydestä ekokeskeisyyteen”, jonka tavoitteena on kulttuurien välisen ymmärryksen lisääminen viemällä egokeskeistä monologia ekokeskeisemmän dialogin suuntaan. Tällaista dialogia luonnehtii jaettu yhteisöllisyys ja osallistuva ja osallistava ajattelu heimo- ja kansakuntien rajat ylittävän globaalin selviytymisen puolesta. Tältä osin ollaan vahvasti oman aikamme ytimessä – viimeaikaista mediakeskustelua ovat hallinneet uutiset muun muassa maapallon rajallisista resursseista ja sietokyvyn ylityksestä, Wall Street -mielenosoituksista, ihmisen ahneudesta ja diktaattorien vallasta syöksemisestä. Solidaarisuus eri sukupolvien kesken, voimaantuminen ja yhdessä tekeminen ovat puolestaan EU-vuoden 2012 teemana.

Louis Owens on todennut: ”On selvää, että selvitäksemme tällä planeetalla meidän on kasvettava egokeskeisyydestä ekokeskeisyyteen. Meidän on opittava lukemaan kulttuuri-identiteettiä itsessämme ja ympärillämme. Tämä on haastavaa mutta samalla edellytys sille, että elämäksi kutsumamme yhteisö voi selviytyä hengissä” (Mixedblood Messages 11). Owensin luoma kirjallisuudentutkimuksen käsite cross-reading viittaa mahdollisuuteen oppia paremmin ymmärtämään eri kulttuurien syvempää luonnetta. Esimerkiksi Erdrichin kirjallisuuden kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että romaaneja ja muuta tuotantoa analysoidaan sekä ojibwe- että länsimaisesta näkökulmasta, moninainen kulttuuriperintö huomioiden. Tämän katsotaan mahdollistavan lukijalle monipuolisemman ymmärryksen kirjailijan näkemyksistä, ja toisinaan, kuten Erdrichin kattavan katolisen pyhimysperinteen tuntemuksen osalta, länsimainen lukija haastetaan myös oman kulttuuriperintönsä äärelle.

Intiaanikirjallisuuden nykydialogia voidaan ehkä kuvailla eräänlaisella ecologue-sanalla, sillä siinä yhdistyvät usein vahva suhde ympäröivään luontoon, moniäänisyys, monitasoinen syklinen todellisuus ja ajan ja paikan ylittävä dialogi elävien ja jo länsirannalle siirtyneiden ihmisten, toteemieläinten ja esi-isien kanssa, ns. länsimaista todellisuutta unohtamatta.

Tiina Wikström
FM (puolustaa lisensiaatintyötään Erdrichin tuotannosta helmikuussa 2012)
Cross-Cultural Contacts -tutkimusryhmä, Helsingin yliopisto

Reservaateista kaupunkiin: Intiaanikulttuurien murros 1940–1950-luvuilla

Yhdysvallat on totuttu näkemään monikulttuurisena yhteiskuntana, joka on ylpeä etnisestä monimuotoisuudestaan ja asemastaan kansojen ”sulatusuunina”, ”tilkkutäkkinä” tai ”salaattikulhona”. Pitkälle 1900-luvulle politiikkaa kuitenkin määritti pyrkimys kulttuuriseen homogeenisuuteen. Pohjoiseurooppalaisten uskottiin sulautuvan eli assimiloituvan ilman erityisiä tukitoimia, mutta monia muita kansallisuuksia ohjattiin amerikkalaistumaan hyvinkin suorasukaisesti. Kuitenkin vain japanilaisamerikkalaisille ja intiaaneille kehitettiin viralliset assimilaatio-ohjelmat.

Japanilaisamerikkalaisten kohdalla assimilaatio alkoi eristämällä heidät muusta yhteiskunnasta toisen maailmansodan aikana. Kaikki Yhdysvaltain länsirannikon 110 000 japanilaista – myös maassa syntyneet eli Yhdysvaltain kansalaiset – siirrettiin internointileireihin. Erityisesti Japanin kansalaiset olivat näissä alkeellisissa parakkiyhteisöissä koko sodan ajan, mutta Yhdysvaltain kansalaisia ryhdyttiin melko pian uudelleensijoittamaan eri puolille maata alueille, joilla japanilaisia ennestään ei asunut. Tässä ohjelmassa merkittävä motiivi oli assimilaatio, eli pyrkimys saada japanilaistaustaiset luopumaan ”vieraasta” kielestä ja kulttuurista ja omaksumaan valkoiset keskiluokkaiset arvot.

Myös toisen maailmansodan jälkeen alkaneen intiaanien terminaatio- ja uudelleensijoittamispolitiikan yksi tärkeä tavoite oli rikkoa homogeenisina pidetyt intiaaniyhteisöt. Intiaanien ”sivistämistä” oli yritetty vähintään 1800-luvulta lähtien, mutta nyt ryhdyttiin ensi kertaa toden teolla houkuttelemaan intiaaneja kaupunkeihin valkoisten keskuuteen. Ohjelmien tarkoituksena oli lakkauttaa reservaatit ja niiden palvelut sekä purkaa intiaaniheimojen laillinen erityisasema. Intiaanit itsekin olivat jossain määrin halukkaita osallistumaan, sillä he kokivat, että terminaation kautta he voisivat vihdoin saavuttaa täydet kansalaisoikeudet. Esimerkiksi äänioikeus toteutui kaikille intiaaneille vasta 1948, vaikka kansalaisuus heille oli taattu jo vuonna 1924.

Useimmat reservaatit eivät pystyneet tarjoamaan elantoa kaikille asukkailleen varsinkaan terminaation astuttua voimaan. Tämän vuoksi hallitus loi laajan uudelleensijoitus- eli relokaatio-ohjelman, jonka tarkoitus oli järjestää intiaaneille töitä reservaattien ulkopuolella. Reservaatista lähteminen oli byrokraattinen prosessi. Uudelleensijoittamista toivovat intiaanit ilmoittautuivat Intiaaniasiainvirastolle (BIA), minkä jälkeen virasto arvioi hakijoiden taidot ja työkokemuksen. Sitten virasto etsi hakijalle työpaikan, ja viraston edustaja oli hakijaa vastassa uudessa kaupungissa. BIA tavallisesti maksoi tulijan ensimmäisen kuukauden vuokran ja auttoi häntä kotiutumaan. Vaikka virallinen kontakti loppui ensimmäisten viikkojen jälkeen, BIA piti kirjaa sijoittamistaan intiaaneista yhdeksän vuoden ajan.

Monet intiaanit tarttuivat houkutteleviin lupauksiin paremmasta elämästä suurkaupungeissa. Rikkinäiset perheet, slummit ja työttömyys tulivat kuitenkin tutuiksi. Reservaateista lähteneiden elintaso ei välttämättä juuri kohentunut, sillä he joutuivat nyt maksamaan terveyspalveluista ja asumisesta, jotka olivat olleet Intiaaniasiainviraston ansiosta käytännössä ilmaisia reservaateissa. Moni alkuperäisistä relokaatioon osallistuneista palasikin reservaatteihin ainakin joksikin aikaa, tosin monet yrittivät kaupunkiasumista myöhemmin uudelleen.

Parhaassakin tapauksessa muutto kaupunkiin oli suuri mullistus. Perinteisen perheen, suvun ja heimon muodostaman turvaverkoston jäätyä kauas monet alkoivat etsiä tukea muista kuin samaan heimoon kuuluneista intiaaneista. Näin kaikkia intiaaneja palvelevia panintianistisia keskuksia alkoi syntyä kaupunkeihin, joihin paljon intiaaneja oli siirtynyt. Tässä mielessä uudelleensijoittamispolitiikan tavoite ei siis täyttynyt. Sen sijaan, että intiaanit olisivat ryhtyneet elämään ”valkoista” keskiluokkaista elämää, he alkoivat nyt löytää uutta voimaa yhteisestä intiaanitaustastaan.

Tämä yhdentymiskehitys on jatkunut. Vaikka terminaatiopolitiikka lakkautettiin vuonna 1967, kaupungistuminen on jatkunut, ja nykyään noin 60% intiaaneista asuu kaupungeissa. Panintianismi ja 1960-luvun yleinen kansalaisoikeusliike ovat johtaneet siihen, että on hyväksyttävää ja jopa haluttavaa olla intiaani. Niinpä itsensä intiaaneiksi määrittelevien yhdysvaltalaisten osuus on noussut valtavasti 1940-luvulta. Panintianismin ohella monet intiaaniheimot ovat alkaneet elvyttää kulttuuriperintöään ja mahdollisesti jo kuolleita kieliään. Tätä työtä on tehty erityisesti reservaateissa. Nähtäväksi jää, miten perinteiden elvyttäminen ja toisaalta sovittaminen muuttuvan maailman haasteisiin onnistuu.

Saara Kekki
Helsingin Yliopisto